Hän tuijottaa minua, mutta välttää minua

Tutkimusten mukaan elimistö imee pähkinöiden kilokaloreista vain viidenneksen, mutta kaloreita laskevat ihmiset karttavat pähkinöitä ja korvaavat ne esimerkiksi erikoisilla aamiaismuroilla.Monet murot valmistetaan pääasiassa puhdistetusta viljasta Hän tarkkailee minua ilkein ajatuksin, lähtee pois ja ryhtyy heti parjaamaan. Minua naurattaa vieläkin, kun ensimmäinen joka huomasi väsymykseni ja muuttuneen olemukseni oli Ruotsin opettaja yläasteella. Hän sanoi, että: ”Minuun on iskenyt se Vade.” Kysyin, että: ”Mikä Vade? ” Johon hän vastasti: ”No Varhaisiän Dementia tietenkin!” Nauroin. Se minulla todellakin oli. Nuorempana minua luultiin joskus venäläiseksi tai virolaiseksi, mikä harmitti itseäni suuresti, joten yritin välttää ainakin korkokenkiä ja hameita tms. En ole klassisesti kaunis varmastikaan, mutta joidenkin mielestä olen ihan ok. Kuitenkin naiset tuntevat mielenkiintoista ylemmyydentunnetta minua kohtaan. Siskoni Ella on kaksi vuotta minua, pikkuveljeään ja ainoaa sisarustaan, vanhempi eli tämän kertomuksen aikaan – kauan sitten – seitsemäntoista. Ella oli tuolloin vaalea, hoikka ja urheilullinen teinityttö. Ei ehkä luokkansa kaikista halutuin hottis, mutta kaunis nuori nainen. Siskoni paras kaveri oli Teija. ”Hän seisoo joen pohjalla kaltaistensa joukossa, mutta kukaan ei auta. Kuoren suojassa jokainen on omillaan.” Näin katsotaan pinnan alle jokisimpukkaa Anni Kytömäen romaanissa Margarita, mutta samoin voi kuvailla kirjan kolmea keskeistä henkilöä.Kytömäki kuvaa jälleen taitavasti sisuksistaan herkkiä henkilöitä, jotka ovat kasvattaneet vuosirenkaita suojakseen selviytyäkseen ... - tutustui minua enemmän kuin kerran. Toistettiin höyryä käyntiä. Mitään hyvää. Mutta hän ei koskaan ketään ei yritä tavata. - Olen, tai niin ylös, tai vain pelkuri - olisi koskaan tutustunut kadulla. Ja en pidä siitä, kun olin metrossa ilmettä tai vinkki. - Tapasin kerran bussipysäkillä. Mutta koska hän on paljon kookkaampi kuin minä, hän joutuu olemaan polvet taivutettuina, ja hän ei saa pidettyä kullia sisälläni. Lopulta käännyn niin, että pyllistän hänelle jalat molemmin puolin wc-pönttöä. Henkiltä tulee ennen kuin ehdin saada orgasmia, mutta minua ei harmita, koska nyt olen päässyt tasoihin Miron kanssa. * * * Kiinnittääkö hän minua vai onko hän vain mukava? Joskus on vaikea päättää, tykkääkö kaveri sinusta vai onko se vain mukava sinulle. Hänen lähettämät signaalit ovat niin hämmentäviä, koska niitä on helppo tulkita väärin. Sinun ei vain voi näyttää päättää, mitä hän todella ajattelee. En ole asiantuntija kammottavasta näkökulmasta, mutta tiedän, että se on universaali kauppa. Toivottavasti voit auttaa minua täydentämään seuraavan luettelon kaikesta kammottavasta: Liian kauas, liian nopea. Kuulen ystäväni sanovan: “Hän tuskin tiesi minua ja hän teki X: n, Y: n tai Z: n, se on todella kammottavaa.” Hän voi näyttää sinulle aivan toisen puolen, jota et ole koskaan ennen nähnyt. On totta, että törmäät miehiin, jotka väärentävät rakkautta ja esittävät itsensä sellaisena kuin he eivät ole. Et yksinkertaisesti voi välttää sitä. Mutta todellinen rakkaus on helppo tunnistaa.

Menetetty vuosikymmen - avautuminen masennuksesta

2020.02.09 11:24 Aki6 Menetetty vuosikymmen - avautuminen masennuksesta


Epäilen, että olen ollut enemmän tai vähemmän masentunut viimeiset reilut kymmenen vuotta. Ajattelin avautua täällä ongelmista, nyt kun masennus on helpottanut vähän. Olen tässä vuosien mittaan ehtinyt ajatella paljon masennustani ja sen syitä.

Kaikki varmaan alkoi peruskoulun aikaisesta koulukiusaamisesta, mikä ei kovinkaan yllättävää ole. Peruskoulun 4. - 6. luokilla olin koulukiusattu. Olin hyvä koulussa ja arvosanat oli hyviä todella pienellä vaivannäöllä. Tämä yhdistettynä hiljaisehkoon ja rauhalliseen luonteeseen totta kai teki minusta hyvän kohteen kiusaamiselle. Minua haukuttiin nörtiksi, olin se jota välitunneilla tönittiin ja se jota ei pyydetty mukaan hengailemaan välituntisin. Ei varmaan tule yllätyksenä, että pikkuhiljaa lopetin samalla luokalla olevien "kaverien" kanssa olemisen vapaa-ajalla. Aloin keksimään tekosyitä "kaverien" välttämiseen vapaa-ajalla. En ole muistaakseni 6. luokan jälkeen viettänyt aikaa kaverien kanssa vapaa-ajalla. Eihän sitä 10-12 -vuotiaana osaa käsitellä tämmöisiä asioita; ehkä tuolloin menetin jonkinlaisen luottamuksen muihin ihmisiin ja aloin välttelemään muita.

Yläasteelle mentäessä koulukiusaaminen väheni ja loppui melkein kokonaan, mutta olin edelleen se luokan nörtti jota voi piikitellä. Minulla ei tosiaan ollut yhtäkään oikeata kaveria. Toki juttelin joidenkin koulutoverereiden kanssa välituntisin, mutta jonkinlainen ystävyyteen kuuluva läheisyys puuttui: en esimerkiksi ikinä viettänyt vapaa-aikaa heidän kanssaan. Jos olisin kadonnut maan päältä, ei kukaan sukua lukuunottamatta olisi kaivannut minua - korkeintaan koulussa olisi ihmetelty miksei se tunnollinen poika ole koulussa, hän kun ei ikinä ole poissa koulusta. En tuolloin tajunnut olevani masentunut tai ollut oikein edes tietoinen koko käsitteestä. Nyt jälkikäteen se tuntuu ilmiselvältä. Aloin pakenemaan todellisuutta tietokonepeleihin ja kirjoihin, sillä niiden valetodellisuus tuntui paljon paremmalta kuin oikea elämä. Arkipäiväni kulku oli hyvin yksinkertainen: aamulla kouluun, koulun jälkeen iltaan asti tietokoneella tai kirjaa lukien. Käyttäytymiseni alkoi muuttua ja asiat jotka ennen olivat mieluisia eivät enää kiinnostaneet. Lopetin urheiluharrastuksen, ja naapurissa asuvien lapsuudenkavereiden muuttaessa toiselle paikkakunnalle olin onnellinen ettei tarvinnut enää mennä ulos leikkimään heidän kanssaan.

Luonnollisesti tästä ihmiskontaktien puutteesta seurasi se, että minun sosiaalisten taitojen kehitys jäi vähäiselle. Mitä enemmän olin yksin, sitä huonommin osasin sosialisoida muiden ihmisten kanssa. Huomasin tämän itsekin, ja ehkä ensimmäisen kerran tajusin jonkin olevan vialla oli kun sisarukseni kanssa riidellessä hän tiuskaisi minulle "Ainakin mulla on kavereita toisin kuin sulla". Tuo lause oikeasti satutti ja se pyöri päässä pitkään. Ratkaisin ongelman pakenemalla tietokonepeleihin kunnes huolet unohtuivat.

Yläasteen jälkeen en pitänyt mitään yhteyttä vanhoihin luokkatovereihin. Lukiossa ei mikään juurikaan muuttunut, paitsi tietysti kiusaamista ei enää ollut. Tutustuin uusiin ryhmätovereihin ja meistä tuli, ei ehkä ihan kavereita, mutta ainakin hyvänpäivän tuttuja. Oli ainakin ihmisiä, joille jutella lukiolla. En edelleenkään viettänyt vapaa-aikaa kenenkään kanssa vaan nyhjötin kotisohvalla pelaamassa. Joskus näihin aikoihin kuulin tai luin masennuksesta ja totesin oireiden sopivan minuun. En kuitenkaan halunnut myöntää itselleni, että minulla on ongelmia. Jatkoin vain ongelmilta pakenemista. Myös sosiaalisten taitojen puute vain paheni. Sillä välin kun muut nuoret harjoittelivat vapaa-ajallaan sosialisoimista, minä olin yksin kotisohvalla. Minua alkoi jännittämään ja ahdistamaan sosiaaliset tilanteet.

Lukion jälkeen taas ei mitenkään suuresti yllättänyt etten pitänyt yhteyttä ryhmätovereihin. Kävin intin ja pääsin yliopistoon opiskelemaan. Eipä sekään kovin hienosti mennyt: en tietenkään mennyt mihinkään ensimmäisten viikkojen juhliin mukaan, koska pelkkä ajatuskin jo ahdisti. Siispä minulta jäi opiskelukavereihin tutustuminen väliin käytännössä kokonaan. Jälleen muutamasta opiskelutoverista tuli puolituttuja, joille tulee juteltua kursseilla. Näihin aikoihin onnistuin myöntämään itselleni, että minulla on todella pahoja mielenterveysongelmia, mutta en tiennyt miten hakea apua, enkä oikein halunnutkaan. Minua ahdisti sosiaaliset tilanteet, miten voisin mennä puhumaan asiasta ammattilaiselle, kun se asioista puhuminen on se ongelma? Yhtä hyvin voisi pyytää jalkansa murtanutta lähtemään juosten sairaalaan.

Itsetuhoiset ajatukset ovat olleet läsnä pitkään. Muistaakseni joskus lukio aikoihin aloin silloin tällöin ajattelemaa, että jos asiat menee huonosti niin ainahan voin tappaa itseni niin välttää ongelmat. En muista milloin olisin ajatellut tulevaisuuttani seuraavaa päivää pidemmälle: en nähnyt itselläni mitään tulevaisuutta. Vähitellen elämä alkoi tuntumaan merkityksettömältä. Masennusta voisi kuvailla siten, että kaikki on "harmaata". Tarkoitan tällä sitä, että mikään ei tunnu miltään. On toki hetkiä jolloin naurattaa ja on iloinen hetkellisesti, mutta kokonaisuutena ei ihminen ole onnellinen. Eikä ne iloisetkaan hetket ole kovin voimakkaita. Kaikki tunteet ovat ikään kuin vaimennettuja, edes suru tai viha ei ole voimakas tunne masentuneelle. Kaikki on vain sitä samaa. Olen masentunut, koska olen yksinäinen ja olen yksinäinen, koska sosiaaliset taitoni ovat kateissa, koska olen yksinäinen.

Tämä välinpitämättömyys kristallisoitui mielessäni eräänä aamuna kun ajoin kesätöihin autolla. Lähin ohittamaan edellä ajavaa hidasta traktoria, mutta arvioin ohitusnopeuden ja -matkan väärin. Vastaan tuli auto juuri kun olin traktorin rinnalla vastaantulevien kaistalla. Vastaantuleva auto tuli kohti 100 km/h ja minullakin oli 120 km/h lasissa. Auto tuli kohti niin nopeasti, etten ehtinyt ajattelemaan mitään. Vastaantuleva auto kuitenkin mahtui ohi juuri ja juuri tienpientareen kautta, ja selvisin töihin ilman kolhuja. Tämä läheltäpiti-tilanne ei oikein tuntunut miltään. Ajattelin vain, että kylläpäs oli lähellä. Edes syke ei oikein noussut. Koko työpäivän mietin vain miksi en ole järkyttynyt tai miksi en ole huojentunut siitä ettei mitään käynyt. Joskus myöhemmin ajattelin, että olisinpa osunut vastaantulevaan. Tajusin ajattelevani itsemurhaa tosissani.

Itsemurhan ajatteleminen tuli ajan myötä yhä yleisemmäksi, kunnes ajattelin sitä päivittäin. Keittiössä saatoin tuijottaa keittiöpuukkoa kädessä miettien josko vetäisin ranteet auki tai yrittäisin lävistää sydämeni. Autolla ajaessa en käyttänyt turvavyötä toivoen salaa joutuvani kolariin ja kuolevani. Kun vastaan ajoi tiellä rekka, mietin nokkakolarin aiheuttamista.

Eräänä päivänä kyllästyin näihin jo pari vuotta jatkuneisiin itsetuhoisiin ajatuksiin. Mieleeni tuli idea parantumisesta: jos kerran ajattelen itsemurhaa, niin miksen yrittäisi muuttaa elämääni, eihän ole mitään menetettävää jos vaihtoehtona on kuolema. Jos parantuminen ei onnistu niin ainahan sitten voi hypätä junan alle. Jotenkin tämä ajatus toi toivoa paremmasta ja masennus alko hälvenemään. Olen yrittänyt nyt muuttaa elintapojani ja hiljattain uskaltauduin jopa yökerhoon tanssilattialle. Yllättäen nautin tanssimisesta yökerhossa suunnattomasti, mikä on jotakin joka vanhalle minälleni olisi täysin käsittämätön ajatus. Ehkä tämäkin avautuminen on jonkinlainen askel parantumiseen.

Netissä usein jaellaan masentuneille neuvona, että "lopeta masentuneena oleminen". Vaikka tämä onkin huono neuvo, niin onhan siinä totuuden perää. Toimi minulla, joskin siihen meni 10 vuotta. Totuus on, että masentuneelle juuri tämä elämäntapojen muuttaminen on vaikeaa, minkä takia tämä neuvo ei toimi. Parantuminen olisi paljon helpompaa jos joku auttaisi.

Näin jälkikäteen mietittynä tämä masennus olisi vältetty ihan vain sillä, että koulukiusaamiseen olisi puututtu peruskoulussa. Mutta siihen ei puututtu, vaikka opettajat varmasti tiesivät sitä tapahtuvan. Kerran välitunnilla eräs opettaja näki minut nojailevan yksin koulun seinään ja tuli kysymään minun nimeäni ja millä luokalla olen. Tajusin jo tuolloin, että hän oli huolissaan minun yksinäisyydestä. Mutta apua ei tullut. Peruskoulun viimeisessä vanhempainvartissa luokanopettajani oli todennut vanhemmilleni toivovansa minun löytävän kavereita yläasteella. Eli hänkin tiesi tilanteestani. Mutta hän ei tehnyt mitään. Ehkä opettajat eivät pitäneet kiusaamista tarpeeksi vakavana? Eihän se kiusaaminen tosi asiassa ollutkaan kovin vakavaa minun kohdalla, olen lukenut monia tarinoita paljon pahemmista tapauksista. Mutta kiusaaminen silti jättää pysyvät arvet ja mielenterveysongelmilla tuppaa olemaan lumivyöry-efekti; ne kasautuvat ja kasautuvat kunnes kriittinen piste saavutetaan ja henkilö on köyden jatkona yksiössään.

Kukaan ei ikinä ole huomannut, tai ainakaan tuonut sitä ilmi, että olen masentunut. Vaikutan ulospäin melkoisen normaalilta, vaikkakin hieman ujolta ja vetäytyneeltä. Opiskelen yliopistossa ja pukeudun siististi. En näytä tai vaikuta, siltä stereotyyppiseltä hikikomerossa majailevalta nörtiltä. Olen myös oppinut vuosien mittaan peittelemään tunteitani hyvin.

Pahoittelen, jos teksti on sekavaa. Kirjoitin vain mitä mieleen tuli. Ehkä veressä on vielä eilisestä sen verran alkoholia, että tämänkin uskalsin kirjoittaa. Toivottavasti tästä on apua jos joku lukija sattuu kärsimään samankaltaisista ongelmista.
submitted by Aki6 to Suomi [link] [comments]


Regina - Kuka on tuo mies Tomi Antila - YouTube Kallis ystäväni

Sex Meeting ihmisiä kadulla - Nainen päällä Femme Tänään

  1. Regina - Kuka on tuo mies
  2. Tomi Antila - YouTube
  3. Kallis ystäväni
  4. Geert Wilders: Ei yhtään turvapaikanhakijaa

Kuka on tuo mies? Hän näyttää aivan liian vieraalta ollakseen tästä kaupungista Hän on komea mutta vaikuttaa aralta Mitä teen näin kaukana kotoa? Yksin vieraassa paikassa Miksi lupasin ... Hollantilainen, Islamia vastustava poliitikko Geert Wilders saa maltillisilta muslimifaneiltaan säännöllisesti tappouhkauksia. 18.1.2016 hän esitti oman näke... The Vegan Black Metal Chef is a vegan cooking show like no other. There is no talking, it is set in a dungeon like kitchen, with a self written black metal sound track. the lyrics of the songs guid This video is unavailable. Watch Queue Queue. Watch Queue Queue